Kun viesti ei mennyt perille, yritän nyt vielä kerran selostaa, miksi kiinteä, kaikkia erikuntoisia vanhuksia samalla tavalla kohteleva henkilömitoitus on haitallinen, haaskaa rahaa ja johtaa vanhusten huonoon hoitoon.
On tärkeätä parantaa vanhusten hoidon laatua ja voi olla perusteltua palkata todella 4 500 hoitajaa lisää, mutta se ei tarkoita silti, että sääntöjen pitäisi olla sellaisia, että ne johtavat typerään käyttäytymiseen.
Ympärivuorokautiseen hoitoon tulevat vanhukset ovat nykyisin paljon huonokuntoisempia kuin olivat 20 vuotta sitten. Siksi on perusteltua nostaa keskimääräistä mitoitusta. Vanhusten keskimääräinen huonokuntoisuus on kuitenkin juuri huonon ohjauksen tulosta, ja tämä tulisi vain pahentamaan sitä entisestää.
Meidän pitäisi mennä samaan käytäntöön kuin Hollannissa, jossa vanhukset pisteytetään RAI-indeksillä. Kohtalaisen hyväkuntoinen vanhus tarvitsee hoitojaa ehkä mitoituksella 0,2 ja hyvin huonokuntoinen mitoituksella 1,2. Suurin piirtein tätä suuruusluokkaa ovat hoitoisuuserot. Jos tämä on keskimäärin 0,7, eikö 0,7 ole silloin hyvä luku?
Ei ole, sillä kunnat eivät päästä näitä 0,2-vanhuksia hoitolaitoksiin, vaan pakottavat nämä kotihoitoon. Minä puollan voimakkaasti vanhuksen oikeutta asua mahdollisimman pitkään kotona, mutta pidän todella huonona, ettei vanhus halutessaan pääse kunnan maksamaan hoitolaitokseen vain siksi, ettei ole tarpeeksi huonokuntoinen.
Erityisesti pelkkää muistisairautta poteva ei vaatisi paljonkaan hoitoa, mutta hänen asumisensa yksin kotona ei ole turvallista.
Puhutaan tästä eteenpäin rahasta, jotta voimme verrata hoitolaitosta kotihoitoon, koska laitoksen hoitomitoitusta ei voi muuten verrata kotihoitoon.
Tuo 0,7:n mitoitus tarkoittaa, että hoitokuukausi maksaa noin 4 000 euroa. Tuo 0:2:n mitoitus hyväkuntoiselle muistisairaalle tarkoittaa, että hoitokuukausi maksaa ehkä 1 500 euroa.
Missä vaiheessa vanhus kannattaa siirtää kotihoidosta laitoshoitoon? Periaatteessa siinä vaiheessa, kun hänen hoitonsa laitoksessa on halvempaa kuin kotona. Tämä raja tulee vastaan yllättävän nopeasti, sillä onhan jotenkin rationaalisempaa annostella lääke vanhukselle, joka on laitoksessa, kuin vanhukselle, jonka luo pitää matkustaa pitkä matka.
(Tähän laskelmaan vaikuttaa huomattavasti se, miten suhtaudumme asumiskustannuksiin. Kotona asuvalla vanhuksella on tietysti oltava se asunto. Kuva muuttuisi aivan toiseksi, jos tämä asunto pantaisiin vuokralle ja vuokratulolla maksettaisiin laitoshoitoa, mutta se on taas oman tarinansa aihe. Nyt järjestelmä kannustaa jättämään asunto tyhjäksi.)
Jos mitoitus ja hoitolaitoksen laskutus kunnalle perustuisi RAI-indeksiin, jolloin kohtalaisen hyväkuntoinen vanhus maksaisi 1 500 euroa, hän pääsisi halutessaan huomattavasti aikaisemmin laitokseen. Kodinomaisessa laitoksessa elämä voisi olla paljon mukavampaa kuin yksin peloissaan kotona. Vanhuksen kunto yleensä laskee ajan mittaan. Siksi RAI-indeksi tulee mitata säännöllisin välein uudestaan. Koska hoitolaitos saa rahansa RAI-indeksin peruisteella, ei ole pelkoa, ettei laitos reagoisi vanhuksen kunnon alentumiseen.
Käytin tässä sanaa laskutus, joka viittaa ostopalveluihin. Asia ei muutu muuksi sillä, että hoitolaitos on kunnan oma.
Nyt vanhus pääsee laitokseen vasta, kun hän on niin huonokuntoinen, että kotihoidon hinta on tuo 4 000 euroa tai ainakin lähellä sitä. Se on jo lähellä heitteille jättöä, mutta jokseenkin jokaisen kunnan strategiassa on pyrkiä hoitamaan vanhuksia kotona kauemmin. Huomaamme, että laitoksissa on tämän jälkeen vanhuksia, joiden hoidontarve vaihtelee välillä 0,7 – 1,2. Hoito on taas alimitoitettua, joten normi nostetaan 0,9:ään ja ihan aiheesta. Sen jälkeen laitoksissa on vanhuksia, joiden hoidon tarve vaihtelee 0,9 – 1,2 välillä.
Joku voisi sanoa, että kunnathan ovat onnistuneet nostamaan rajaa laitoshoitoon pääsystä ilmankin kiinteää henkilöstömitoitusta. Ovat, sillä kuntien kyky laskea eri vaihtoehtojen taloudellisuutta on heikko. Tässä ehkä yksi syy siihen, että yksityiset tuottavat yhtä hyvää hoitoa halvemmalla. Mutta tuo lakiin sementoitu hoitajamitoitus tekisi tästä väärin laskemisesta pakollista.
Siksi olisi paljon parempi määrittää hoidon tarve yksilökohtaisesti eikä valtakunnallista keskiarvoa käyttäen. Hoito olisi parempaa ja rahaa säästyisi.
On hyvä, että vanhusten hoidon huonosta tilasta on nousut häly, mutta on myös hyvä, ettei asiasta säädetä vaalikiiman oloissa. Uskon, että vaalien jälkeen päädytään kelvolliseen ratkaisuun.